Myrsky taikinakulhossa

Pavlova pussista

Valikoimaa riittää

Norjassa on tänä kesänä kohistu mielipidekirjoituksesta, jossa kritisoitiin valmiista jauhosekoituksista leivottuja kakkuja (esim täällä). Niitä onkin tarjolla runsaat valikoimat kaupassa kuin kaupassa. Keväisin niiden myynti tuplaantuu, kun jokainen ryhmä mihin lapsesi tavalla tai toisella kuuluu, järjestää päättäjäiset ja/tai talkoot. Silloin on aika pyöräyttää kakku, ja kakulla tarkoitetaan langpannea eli uuninpellille leivottua suklaakakkua. Siihen tarvitaan vain kaksi pussia: kakku ja kuorrute. Lisää vettä ja öljyä! Sekoita! Kaada astiaan! Paista! Niin helppoa!

Nnnam!! Langpannesta riittää koko päiväkodille.

Pussimuffineja on kiva koristella.

Nyt siis ihmetystä herättää se, miten yksinkertaisen sokerikakun leipominen voi olla niin vaikeaa? Se käy nopeasti, ei vaadi kummempia taitoja tai välineitä, on halpaa ja lapsilla on hauskaa. Monilla vanhemmilla saattaa kuitenkin olla vähemmän idyllisiä kokemuksia ruuhkavuosista. Mukava tilaisuus leipoa jälkikasvun kanssa ei aina osu kohdalle juuri silloin kun uinnissa on kakkumyyjäiset. 

Helppoa kuin mikä! Marenki täytyy kuitenkin vatkata, vaikka sen tekisi pulverista.

Norjassa omavaraisuutta ja käsillä tekemistä arvostetaan korkealle. Norjalaiset ovat maanläheistä, vaatimatonta kansaa. Ainakin haluavat olla. Siksipä langpanne pitää pintansa. Liian hienoja leipomuksia pitää jo melkein häpeillä. Yksinkertaisuus kunniaan! Rahalla ei leuhkita pikkuasioissa (se laitetaan taloon, autoon, mökkiin, matkoihin...), ja siksi kotitekoinen tai ”kotitekoinen” on aina poliittisesti korrektein vaihtoehto. Itse asiassa rahan pyytämistä ei katsota hyvällä. Leipomaan sen sijaan voi AINA pyytää. Kuka tahansa voi osallistua talkootyöhön (jonka mahdollisesta vapaaehtoisuudesta kuiskutellaan hyvin hiljaa turvallisessa seurassa). Kun lapseni päiväkotiryhmä kävi uimakurssin, vanhempien piti itse kuljettaa lapsensa uimahallille alkuiltapäivästä, kymmenenä peräkkäisenä viikkona. Missään nimessä päiväkoti ei voinut edes ehdottaa, että vanhemmat olisivat maksaneet lapsille bussikuljetuksen. Palkaton työ sopii, käteinen ei. Olen aivan varma, että kuljetusten sumpliminen oli paljon isompi ongelma useammassa perheissä kuin bussiraha olisi ollut. Ja tuli kalliimmaksikin. Mutta rahaa ei tarvinnut pyytää!

Kasan alta löytyy tiikerikakku.

Norjassa ei ole kotiäitejä eikä uraisiä. Kaikki lapset ovat pienestä pitäen päivähoidossa, kaikki vanhemmat töissä. Mutta vain kello neljään asti. Sen jälkeen he leipovat. Kakkujen avulla pidetään välit kunnossa naapureihin ja kerätään rahat lasten harrastuksiin. Ollaan kunnon kansalaisia. Sillä, haluaako kukaan oikeasti näitä kakkuja syödä, ei ole niin väliä.

Merirosvokääretorttu

Mitä jos sanoisit, ettei sinulla tällä kertaa ole aikaa leipoa? Ettet erityisemmin pidä leipomisesta? Ettei kaikissa kissanristiäisissä ehkä tarvitse olla (niin monta) kakkua? Tai, että voisit ostaa keksejä ja jäätelöä? Jopa sen pentelee suklaakakun? Ei, älä edes yritä. Et halua olla anarkisti, ikävä tyyppi, terveysfriikki, tiukkapipo. Maailma tarvitsee enemmän kos (ruotsinkielen mys, tanskan hygge) ja tie taivaaseen on päällystetty langpannella.

Suklaakakku suoraan pakastealtaasta. Kun juhlat alkavat puolituntia töistätulon jälkeen.
Tarrakoristeet tikunnenässä olivat vieraiden mieleen.

Pussikakku on kotitekoisen symboli. Se on kuvitelma pullantuoksuisesta kodista, jossa leivotaan sekö sitä. Se on valkoinen valhe, jolla ylläpidetään norjalaisten uskoa itseensä mukavana poppoona, jolle riittävät yksinkertaiset huvit. Se on oikopolku ruuhkavuosien läpi. Se on rimanalitus, josta voit olla ylpeä. Se julistaa maailmalle, ettet suostu olemaan täydellinen joka asiassa.

Dinon pesä on askarreltu valmiista kakkupohjasta.

Kesäisät valtaavat hiekkalaatikot

Isän kanssa kohti suurta maailmaa

Norjalaista kesää ei välttämättä ole helppo erottaa muista vuodenajoista ainakaan sään perusteella. Viime vuosina katukuvaan on onneksi ilmestynyt varma kesänmerkki, nimittäin lastenvaunujen työntävät ja leikkikenttiä kansoittavat kesäisät. Maan omalaatuinen vanhempainvapaita ja päivähoidon aloitusta koskeva sääntöviidakko on johtanut siihen, että lähes kaikki isät aloittavat isyyslomansa toukokuussa.

Tähän on tultu, koska norjalaislasten päivähoitoura alkaa 1-vuotissynttäreitä seuraavassa elokuussa. Lukukausiajattelu helpottaa toki päiväkotien suunnittelutyötä, mutta ei valitettavasti kulje käsikädessä lisääntymisbiologian lainalaisuuksien kanssa. Ei vaikka perheet kovasti yrittävät. Synnytysosastoilla huudetaan ja kiroillaan ruuhkaksi asti kesäkuukaisina, jotta päiväkotipaikkaa ei tarvitsisi odottaa yhtään enempää kuin on pakko. Subjektiivinen päivähoito on nimittäin Norjassa iloinen asia, Nykyään 90% 1-vuotiaista on päiväkodissa, ihan siksi että paikkoja on saatavilla (full barnehagedekning alkaen 2008). Kun isällä tällä hetkellä on 10 viikon korvamerkitty kiintiö vanhempainvapaasta (pappaperm) ja lisäksi kesälomaviikkoja pidettävänä, astuvat isät kotirintaman miesvahvuuteen juurikin alkukeväästä.

Isot kengät täytettävänä

Isyysloma on Norjassa ollut poliittinen kissanhännänvedon kohteena jo vuosikymmeniä. Vasemmisto on alusta alkaen ajanut isäkiintiöitä tasa-arvon ja miesten oikeuksien nimissä, kun taas oikeisto vastustaa perheiden valinnanvapauden rajoittamista. Jo 90-luvulla vasemmistohallitus sai läpi isäkuukauden, jonka tasa-arvovaikutukset kuitenkin jäivät vaatimattomiksi, koska perheet yleisesti käyttivät kuukauden yhteiseen kesälomaan. Kivaa se toki oli, ja isäkuukausi nautti heti kansansuosiota. Vasemmistohallitukset seurasivat toisiaan, ja lopulta isäkiintiö oli jo 14 viikon pituinen. Heti valtaan päästyään oikeuspuolueet leikkasivat kiintiön nykyiseen 10 viikkon, jotta perheillä olisi enemmän tilaa tehdä yksilöllisiä ratkaisuja.

Nyt kuitenkin on niin, ettei norjalaiseen mentaliteettiin oikein istu yksilöllisyys. Useimmat perheet käyttävätkin valinnanvapautensa siten, että isä pitää 10 viikkoa isyyslomaa toukokuusta alkaen. Itseasiassa perheet ovat hallituskokoonpanosta riippumatta päätyneet jakamaan vapaat niin, että isä käyttää hänelle kulloinkin korvamerkityn kiintiön ja äiti loput.  Teoriassa sekä isällä että äidillä on tällä hetkellä 10 viikon kiintiö, loput yhteensä noin vuoden mittaisesta vapaasta perhe voi jakaa haluamallaan tavalla. Jäljelle jäävät viikot ennen päivähoidon alkua elokuussa ovat palkattomia.

Kesäisät nauttivat epäilemättä parista-kolmesta kuukaudesta taaperonsa kanssa, mikä onkin riittävä syy isäkiintiön ylläpitoon, vaikka viikkomäärän viilaminen suuntaan tai toiseen ei taida toteuttaa sen enempää vasemman kuin oikeankaan laidan poliittisia unelmia. Niinpä kun norjalainen lapsi sitten elokuussa aloittaa päiväkodissa, valitsee hänen äitinsä osa-aikatyön ehtiäkseen tehdä myös kotityöt.

Kolme sukupolvea isiä ja poikia

Tässä vielä Norjassa asuvan ruotsalaisen isän hysteerisen hauska kuvallinen näkemys isyyslomasta:
Kreativ pappaperm

Kuninkaalliset puutarhajuhlat

Olen aivan varmarsti nähnyt tämän nimisen jakson Sofia ensimmäisessä. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole Disneyn tuotannosta vaan ihan oikeista irl kuninkaallisista. Norjan kuningas Harald ja kuningatar Sonja ovat nyt hallinneet maata 25 vuotta, ja kiertävät sen kunniaksi kuningaskuntaansa pohjoisesta Tromssasta etelän Kristiansandiin. He saapuivat myös tänne Stavangerin asuntoonsa Ledaalin kartanoon, ja jostain kumman syystä he kutsuivat minut sinne puutarhajuhliin. Minut.

Onko se pila? Onko se mainos? Onko se oikeasti minulle?

Kotiin saapui kummallinen kirjekuori, ja siinä vanhahtavin sanakääntein esitetty kutsu. Hjartelig velkommen! Mukana tuli toki liuta ohjeita. Pukeudu juhlavasti, mutta sään mukaan. Onneksi minulla onkin jo ihan tyylikäs sadetakki. Kuvia saa ottaa, mutta keskity mieluumin nauttimaan juhlista. Tässä vaiheessa aloin jo miettiä kannattaako sinne mennä ollenkaan. Kaksi tuntia yksin pönöttämässä?

Kuninkaallisten kanssa pitäisi kuulema osata myös käyttäytyä hienosti. Tasavallan kansalaisena etsin siis heti netistä ohjenuoraa. Enkä ole ainoa. Ehdin kirjoittaa googleen vain hvordan hilse ja ensimmäinen ehdotus olikin jo på kongen. Kaksi seuraavaksi suosituinta hakua olivat koiraa ja ranskaksi. Kuningasta ja kuningatarta puhutellaan Deres majestet, prinsessoja ja prinssejä Deres konglig høyhet. Oikea kumarruksen pituus on sellainen, että ehtii tarkistaa kuninkaan kenkien puhtauden. Kuningas päättää mistä puhutaan. Jos olet saanut kirjeen kuninkaalta, sinun kuuluu anoa audiensia, voidaksesi kiittää siitä. Äläkä missään nimessä käännä selkääsi kuninkaalle. Ihmisparat! Ei käy kateeksi.

Norjan kuninkaallisten viihdearvo ei ole viime vuosina päätä huimannut. Ruotsissa meneillään olevasta hää- ja vauvabuumista on täällä jo aikaa. Norjan pikkuprinssi sekä –prinsessat ovat noin 10-vuotiaita. Heitä ei enää yleisön edessä söpöstely kiinnosta. Kruununprinssipari Haakon Magnus ja Mette Marit ovat aina pitäneet kunnia-asiana saada mahdutettua sana tavallinen jokaiseen lauseeseensa. Haakonin sisko Märtha Louise on sen sijaan valinnut jotakuinkin päinvastaisen mediastrategian. Hän elättää perheensä nykyään enkelikoululla, jossa voi opiskella niin healingiä kuin kuolleiden kanssa keskustelua. Tämä on epäilemättä taloudellisesti paljon parempi veto prinsessalta kuin hänen ensimmäinen ammattinsa fysioterapeuttina. Kuningasperheen valttikortti ovatkin tätä nykyä itse kuningas ja kuningatar, jotka jaksavat hurmata kansaa.

Nämä ovat Stavangerin kunnan lahja kuningattarelle hänen 60-vuotispäivänään 1997. Nyt hän vihdoin pääsi kokeilemaan niitä.

Entä sitten puutarhajuhlat? Kuninkaan asunto on lyhyen kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta. Käy ilmi, että ensimmäinen työpaikkani tässä kaupungissa oli ihan kulman takana. En ikinä tajunnut sitä. Puutarhaa lähestyessä alkoi näkyä poliiseja ja punaisen ristin ensiaputyöntekijöitä. Vieraat sadetakkeineen kokoontuivat rekisteröitymään. Kutsua ja henkilöllisyystodistusta näyttämällä sai sinisen rannekkeet, jolla pääsi sisään. Älä valokuvaa kuninkaallisia, älä ota selfieitä.

Löysin kotikuntani Solan kunnanjohtajan ja muut oman kunnan edustajat. Mukana oli mm nuorisovaltuuston johtaja, ja ikivanha opettajatar, joka muisteli aikoja, jolloin koulussa vielä opetettiin jotain, mm että Ledaalin kartano sai nimensä rakennuttajin nimien viimeisistä kirjaimista (gabrieL scanchE kiellanD ja johannA margarethA bulL). Vieraiksi oli haluttu kattava otos alueen asukkaista. Nuorin oli 11 ja vanhin 100 vuotta. Maahanmuuttajat ja liikunta- ja kehitysvammaiset pistivät silmään. Maahanmuuttajia tässä läänissä onkin 20 % väestöstä, ja asukkaista löytyy 150 maan kansalaisia. Kunnanjohtaja tiesi kertoa, että minua oli ehdotettu vieraaksi, koska mukaan haluttiin insinööri asuinalueeltani Skadbergistä. Norjalaiseen tapaan moni vieraista oli pukeutunut kansallispukuun, joita yhdisteltiin sadetakkeihin, sydvesteihin ja sateenvarjoihin.

Pääsin puoliksi Stavanger Aftenbladet lehteen kun kunnanjohtajan Ole Ueland puki päälleen sadeviitan.

  

Vähitellen vierasjono valui varsinaiseen puutarhaan. Käteen tuotiin poreilevaa raperperimehua, kulttuurikoulun tytöt tanssivat puiden lomassa ja nuorisoteatterin harrastajat käyskentelivät 1800 luvun asuissa. Viime hetkellä paikalle oli pystytetty juhlateltta, jonne vieraat ahtaantuivat. Talon takaa hiipi paikalle liuta poliiseja kuulokkeet korvillaan. Sitten kuningasperhe tulivat ulos pääovesta. Harald, Sonja, Haakon ja Mette Marit. Takariviin heistä ei montaa vilausta näkynyt. Stavangerin kunnanjohtaja hymyili suupielet korvissa. Kuningas kertoi vitsin. Vuonon perältä tullut 16-vuotias poika mainosti kotikuntaansa Saudaa. Vuodentaiteilija Hanne Vasshus lauloi hempeitä lauluja.

Tanssiesityksiä. Tässä kohden pääsin televisioonkin, tv-kamerathan ovat tuolla pensasaidan takana. 15 sekunttia julkisuudessa. Tämän verran uhmasin kuninkaallisten kuvauskieltoa.

Kaupungin parhaat ravintolat olivat kattaneet esille koristeellisia koktailpaloja paikallista tuotteista. Tunsin ulkonäöltä aika monta tarjoilijoista, on onneksi tullut nauttittua shampanjaa Tangossa. Ruokakojujen ymmpärille kehkeytyi armoton tungos, jonka keskellä kuninkaalliset kulkivat kulkivat kättelemässä vieraitaan, poliisien ja tv-kameroiden saattelemina. Olivathan he söpöjä jutellessaan niitä näitä tavallisten pulliaisten kanssa, mutta itse halusin kuitenkin mieluumin katsoa vierestä. Jälkeen päin kyllä kävi selväksi, ettei tämä ollut ihan oikea asenne. Jokainen tapaamaani ihminen on kysynyt ensimmäiseksi ”Fikk du hilst?”.

Tomaatteja Finnøyn saarelta, joka on maan suurimpia tomaatin kasvattajia. Säilykerasiat keittolautasina viittaavat Stavangerin historiaan sillin tuottajana.

Gongkaker, nämäkin Finnøyltä. Pannukakun ja leivän väliltä olevat kakkarat paistettiin paikanpäällä, ja ne todella maistuivat vieraille - vain nämä kolme olivat jäljellä. Päällä tuorejuustoa ja keltaista tomaattihilloa.

Kaksin verroin juhannusta

Kuva: Erlend Bore

Juhlapyhien aikaan ulkosuomalainen todella huomaa olevansa kaukana kotoa. Suomessa juhlat olisi  olemassa, vaikkei sitä itse viettäisikään. Ulkomailla arki kulkee kulkuaan, eikä kenenkään mielessä edes käy, että nyt on vappu, äitienpäivä tai juhannus. Niin, juhannus. Suomi ei toki ainoa maa, jossa juhannusta vietetään. Se on iso juhla ainakin Ruotsissa, ja myös Tanskassa. Norjassakaan juhannus ei ole täysin tuntematon juhla, mutta varsin harva sitä kummemmin viettää. Itse asiassa vain 15% norjalaisista vastasi kyselytutkimuksessa viettävänsä juhannusta, ja luku on laskussa päin vastoin kuin naapurimaissa, kertoo forskning.no. Norjassa juhannus on joka vuosi 23.6., eikä se ole pyhäpäivä. Näin on kuitenkin myös Tanskassa, eikä se ole juhlimisintoa latistanut, kuten Eppusen kaapilla – blogi kertoo. Toinen syy saattaa olla Norjan pramea kansallispäivä toukokuussa, sillä se on imenyt itseensä monia kevään ja kesän vuodenaikajuhliin kuuluvia perinteitä, ja ylipäänsä aloittaa kevään juhla- ja grillikauden, niin että juhannuksen koittaessa perheet ovat jo saaneet tarpeekseen.

Juhannuksen viettoa pari vuotta sitten. Pitkän työpäivän jälkeen jaksettiin nippa nappa poimia kukat.

Lapsuuden juhannuksesta on jäänyt mieleen isän mökillä kokoama kokko, ja kaikki ne muut, jotka tiukkivat järven vastarannalta. Lenkkimakkara kepin nenässä. Telttamajoitus serkkujen kanssa. Kukkien poiminen tyynyn alle. Kuitenkin vasta täältä rajan takaa näkee, miten iso asia juhannus on suomalaisten elämässä. Juhannussuunnitelmia kysellään jo viikkoja ennen, lomista muistetaan mainita ovatko ne ennen vai jälkeen juhannuksen. Facebookissa jokainen kynnelle kykenevä postaa kokkokuvansa. Lehdistä luetaan joka vuosi juhannusvauvoista, mökkiteiden ruuhkista, liikennekuolemista ja hukkuneista.

Kuva: Erlend Bore

Kotimme lähellä sattuu onneksi olemaan oikein mukava perheiden juhannusjuhla illalla työpäivän jälkeen. Asumme pienessä Solan kaupungissa, josta on tullut suosittu asuinalue Norjan öljypääkaupunkina tunnetun Stavangerin kupeessa. Oma alueemme Skadberg Sør on entisille pelloille 2000-luvun aikana noussut tiivis pientaloalue, johon on muuttanut paljon nuoria perheitä, moni kauempaakin Norjasta ja myös ulkomailta, työn perässä tulleita. On siis paljon lapsiperheitä, ja monilla suku on kaukana. Alue on myös rakennettu siten, että polut risteilevät leikkipaikkojen välillä, on grillikatos ja pallokenttä. Ja niinpä juhannuksena kokoonnutaan grillaamaan, leikkimään ja polttamaan kokkoa. Tänä vuonna 6-vuotias esikoiseni osasi jo pyytää päästä näihin juhliin, ja mukavaa siellä olikin, kun joka askeleella törmäsi lasten kavereihin ja heidän vanhempiinsa.

Monen ulkosuomalaisen elämään kuuluu myös oleellisena osana Suomi-seura, niin meilläkin. Ja pitkästä aikaa seura järjesti juhannusjuhlat suomalaisena juhannusaattona, joka tänä vuonna osui norjalaista juhannusta seuraavalle päivälle. Paikaksi valittiin suomalaisvoimin metsän keskelle rakennettu partiomaja. Sade taukosi, tuli rätisi nuotiossa, juhannuksen taika oli käsinkosketeltavaa.

Suomalais-norjalainen perheemme sai siis taas kerran nauttia kaksinkertaisista perinteistä. Blogeissa on nyt innokkaasti kirjoitettu ulkosuomalaisuuden parhaista puolista. Minulle se on ehdottomasti ollut tämä sekä että asetelma. Suomalaisuus ei ole minnekään kadonnut, mutta olen saanut sen kaveriksi toisen kulttuurin, perinteet ja kielen. Ulkomaille muuttanut on aina enemmän tai vähemmän yksin, ja Suomi-seurasta löytyy toisia yksinäisiä. Kaikkein hauskinta on se, että muiden suomalaista parissa kohtaa eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, toisin kuin homogeenisissä opiskelu/työ/naapuri/äitikaveri –piireissä.

Kuva: Erlend Bore

Kuva: Erlend Bore