"Mofa tuli kuollu" eli miten valmistaudutaan hautajaisiin lasten kanssa

Norjansuomalaisessa perheessämme on tänä syksynä ollut surua, Mofa Suomessa kuoli yllättäen. Lapset ovat 4 ja 6 vuotta, ja Mofa oli heille rakas välimatkasta huolimatta. Tämä lause tuntuu kovin turhalta. Kuitenkin moni näkyy ajattelevan, että jo parin sadan kilometrin välimatka ”automaattisesti” tarkoittaa, ettei välit olla kovin läheiset tai merkitykselliset. Isovanhempia on monenlaisia, ja yhteys lapsenlapsiin voi olla paljon muutakin kuin päivittäistä hoitamista. Sen haluan sanoa.

Meillä siis valmistaudumme hautajaisiin. Itsekin olen ollut viimeksi hautajaisissa yli kymmenen vuotta sitten, lapsille koko konsepti on vieras. Yritin tietenkin etsiä netistä vinkkejä siitä, miten lasten osallistuminen hautajaisiin sujuisi hyvin. Mieluiten suomeksi, koska tavoissa on suuria eroja maiden välillä. Mutta eipä sellaista löytynyt. Eniten löysin keskusteluja siitä, voiko lapsia ylipäänsä viedä hautajaisiin. Itse lähden siitä, että ainakin vainajan ollessa lapselle läheinen, hänellä on aivan sama tarve ja oikeus osallistua jäähyväisiin kuin kenellä tahansa aikuisella omaisella. Sitten kun keskusteluissa oltiin päästy siihen vaiheeseen, että lapset todella olivat mukana hutajaisissa, korostettiin vain sitä, miten hyvinkasvatettu pienikin lapsi totta kai pystyy käyttäytymään tilaisuudessa. Surevan lapsen kuuluu siis ensisijaisesti ottaa huomioon aikuisten tarpeet? Jopa asiantuntijatahot tuntuivat unohtavan sen, että myös lapsi voi olla lähiomainen, ja että surevan lapsen vanhemmat käytännössä aina surevat itse. Hautajaisiin tulee siis lapsi, jolle koko hautajaiset ja kuolema ovat uusia käsitteitä. Hän kaipaa vainajaa ja vainajan poismeno on näkyy lukuisina, ikävinä käytännön muuttoksina hänen elämässään. Lapselle läheiset aikuiset, kuten omat vanhemmat ja leskeksi jäänyt isovanhempi, ovat myös olleet väsyneitä ja poissaolevia. Ja mitä lapselta sitten odotetaan? Hyvää käytöstä tietenkin!

Lapsen reaktiot kuolemaan riippuvat paljon hänen iästään, kehitystasostaan, luonteestaan ja siitä millaista tukea hän saa ympäristöstään. Vasta noin 5-vuotias pystyy ymmärtämään kuoleman lopullisuuden. Isommat lapset yrittävät tyypillisesti kaikin voimin käyttäytyä hyvin. Miten helppo lapsen pitäisi olla hautajaisissa? Kun kokonainen Mofa on kuollut. Eikä tule koskaan takaisin?

Nykypäivän lapset tietävät yleensä hyvin vähän kuolemasta, ja vielä vähemmän hautajaisista. Nämä asiat eivät näy arjessa, ja lapsia etenkin haluamme suojella niiltä. Kuolema on suuri tabu, ja meistä aikuisista on erityisen vaikeaa kohdata lapsen pelko ja suru. Silloin lapsi voi jäädä siihen käsitykseen, etteivät vanhemmat kestä siitä kuullakaan. Kun lapselle vakuuttaa, ettei lapsi itse tai hänen vanhempansa kuole vielä pitkään aikaan, lapsi saattaa kuvitella, ettei isä edes tiedä lastenkin voivan kuolla. Kun äiti kätkee kyyneleensä, lapsi ajattelee, ettei vainaja ollut äidille kovin tärkeä, eikä äiti ehkä surisi lastakaan, jos hän nyt kuolisi. 

Hautajaisten konkreettinen valmistelu on lapsille erinomainen tilaisuus tutustua edessä olevaan. Lapsen pitää varmasti sovittaa juhlavaatteitaan. Ehkä lapsi voi itse valita kukkansa, tai piirtää viimeisen tervehdyksen arkulle jätettäväksi. Omat lapseni kävivät syyslomalla uurnalehdossa Mummon valitessa paikkaa hautakivelle. Samalla kävimme myös kirkossa ja puhuimme papin kanssa. Tuli mieleeni, että jos hautajaispaikkakunnalla on matkaa, voihan hautaismaihin ja kirkkoihin tutustua oman kodin lähelläkin. Omat lapseni eivät ole olleet kovin kiinnostuneita puhumalla puhumaan hautajaisista. Sen sijaan lasten kuvakirjat kiinnostavat kovasti etenkin 6-vuotiasta esikoista. Tärkeästä aiheesta onkin kirjoitettu todella kivoja kirjoja, joissa konkreettinen kuvitus yhdistyy kauniiseen ja lohdulliseen kerrontaan. Olimme jo ensimmäisten kuolemakyselyjen myötä lukeneet ruotsalaisen Ulf Nilssonin ihastuttavaa kirjaa Leikitään hautajaisia, jossa kaverukset leikkivät hautaustoimistoa ja hautaavat kuolleita eläimiä. Nyt haimme luettavaa lähikirjastosta, ja norjaa osaaville (lapsille kyllä suomensi nämä vauhdissa) perheille suosittelen ainakin näitä kirjoja: Olava og bestefar ja Lillesøster og Mimmi.

Miten lapsen sitten pitäisi käyttäytyä hautajaisissa? En minä mitenkään käytöstapoja vastusta. Toki lapselle kannattaa kertoa, ettei hautojen päälle saa astua. Ja myös estää häntä tekemästä niin. Muut hautajaisvieraat haluavat kuulla mitä pappi sanoo. Heillä on siihen oikeus. On kuitenkin vain hyvä merkki, jos lapsi syventyy leikkiin hautajaisissa. Silloin hän rentoutuu ja lataa akkujaan. Iloiset äänet ovat varmaan ihan tervetulleita muunkin saattoväen korville. Kiukuttelu ja riehuminen kertovat tilanteen olevan stressaava lapselle. Silloin hän tarvitsee aikuisen apua, kiellot ja komentaminen tuskin ainakaan laskevat volyymia. Ja pitääkö kaiken aina olla täydellistä? Hautajaiset ovat kaunis, tunnelmallinen tilaisuus. Mutta yhtälailla päivä on raskas ja stressaava lähiomaisille, aikuisille ja lapsille. Voimmeko suhtautua ymmärryksellä niin häiritsevästi käyttäytyvään lapseen kuin hänen vanhempiinsa, jotka eivät hekään ehkä ole kaikkein lapsilähtöisimmillään? Apukin saattaa hyvin

kelvata.

Ehkäpä vielä kerron miten meillä oikeasti meni.

Kerhossa tutustutaan kouluun - ensiaskeleet norjalaisella koulutiellä

Kuusi vuotta sitten elokuussa esikoiseni harjoitteli kiinteän ruuan syömistä. Tänä vuonna hän aloittaa koulun. Siinä on taas äidillä oppimista.

Norjalaiseksi lapset aloittavat nykyään (vuodesta 1997 alkaen) koulutaipaleensa 6-vuotiaina. Päiväkodissa on pidetty esikoulutunteja viimeisen vuoden aikana – 1,5 tuntia/viikkoa sikäli kuin kukaan henkilökunnasta ei ole poissa töistä sinä päivänä. Nyt lapset odottavat malttamattomina oikeaa koulua. Monen norjalaislapsen ensikosketus kouluun on kuitenkin koulun ”iltapäivä”kerhotoiminta (SFO = skolefritidsordning). Nämä kerhot paikkaavat rakoa pienten ekaluokkalaisten lyhyiden päivien ja heidän ruuhkavuosissa seilaavien vanhempiensa elämän realiteettien välillä, ja ovat siis elimellinen osa useimpien 6-vuotiaiden koulutaivalta. Lain mukaan kunnan on tarjottava kerhotoimintaa kouluvuoden aikana kaikille 1.-4. luokkalaisille, siis 6-9 –vuotiaille. Toiminnan on vastattava sekä lasten että vanhempien tarpeita ja pääpaino on siinä, että pienet koululaiset saavat huolenpitoa ja turvallisen ympäristön, kunnes vanhemmat tulevat kotiin. Pedakogista osaamista kerhojen henkilökunnalta ei vaadita (regjeringen.no). Viralliset säännökset ovat siis varsin löyhät, ja kunnat ovat ratkaisseet tämän velvoitteen toteuttamisen hyvin moninaisin tavoin. 

Meidän koulussa ekaluokkalaisen koulupäivä kestää 8.15-13.15, kerhoon saa aamulla tulla kl 7.30 ja se päättyy kl 16.30. Lounaalla Norjan koululaiset syövät kotoa tuotuja eväitä, mutta koska kerho on maksullinen, siellä tarjoillaan välipala. Perjantaina on oikein lämmintä ruokaa! Siis eineksiä kertakäyttölautasilta, sillä eihän upouudella koululla tietenkään ole henkilökuntaa tai tiloja varsinaiseen ruuanlaittoon.

Kerhotoiminta kattaa meidän koululla pitkälti myös koulunloma-ajat, jolloin toimintaa siis on koko päivän. Moni ekaluokkalainen aloittaa kerhon ennen varsinaista koulun alkua tutustuakseen sitä kautta kouluun rakennuksena, pihaan ja luokkakavereihinsa. Näin mekin päätimme tehdä, lähinnä vanhempien kesken liikkuneiden huhupuheiden perusteella. Myös päiväkodistä kyseltiin koulunaloittajien viimeisten viikkojen ohjelmaa, koska useimmilla se tapaa kulua kerhoon tutustuessa.

Elokuun lähestyessä vanhempien kesken sitten läheteltiin viestejä villisti. Onko joku kuullut jotain? Mihin aikaan kerhoon mennään? Mitä sinne otetaan mukaan? Lopulta oli pakko lähettää sähköpostia kerhon vastaavalle ohjaajalle. Kerholaisten toivottiin saapuvan viimeistään kl 9.30, ekana päivänä suositeltiin 4 tunnin kerhoannossa, ja sitten lapsen toiveiden mukaan jatkossa. Mukaan eväät ja säänmukaiset vaatteet. Okei, siitä se sitten lähtee. Olikin ihan hyvä, etten vieläkään ole löytänyt työpaikkaa, sillä tähän ilmiselvästi tarvitaan vanhempien aikaa. Eikä sen toki pitäisi mikään yllätys olla, jos järjellä ajattelee, että nyt lapsi menee viettämään päiväänsä suureen lapsiryhmään, joista vain muutama on ennestään tuttuja, eivätkä myöskään aikuiset ja lapset tunne toisiaan. Ero tuttuun ja turvalliseen päiväkotiin on huikea. Mutta eihän sitä ihan ymmärtänyt joskus silloin joulun alla kun näitä viikkoja ruksittiin kerhopaikkaa hakiessa. Samaan aikaan kysyttiin myös mihin kellonaikaan lapsi minäkin viikonpäivänä lähetetään kotiin. Onneksi saamme sentään sen päättää vähän myöhemmin, kunhan ensin koululainen ylipäänsä alkaa yksin kulkea koulutiensä.

Meidän koululaisemme aloitti kerhossa viikkoa ennen ensimmäistä koulupäivää, kuten erittäin moni muukin. Sovimme treffit samalle luokalle tulevan parhaan kaverin kanssa. Ensin piti kuitenkin herätä lomarytmiin nähden kovin aikaisin. Olimme saaneet juuri aamupalan syötyä, kun kaverin äiti soitti, koska heillä odotettiin jo malttamattona. Kipitimme siis pikavauhtia viemään pikkuveljen päiväkotiin ja sitten treffeille. Tytöt kikattivat syvällä sadetakkiensa alla, ja vaihtoivat lomakuulumisia. Perillä oli vastassa ensimmäinen yllätys – eväät oli tarkoitus syödä kl 9. Lomakerhossa tarjottiin lapsille lounasta. No mikäs siinä. Tytöt jäivät syömään hyvillä mielin, eivätkä kaivanneet äitejä - toisin kuin moni muu. Maanantaina iltapäivällä kerhosta lähetettiin sitten ohjeet uusille aloittajille...

Meidän koulussa aloittaa tänä syksynä 3 ekaa luokkaa, yhteensä lähemmäs 80 lasta. Heistä 70 on ilmoittautunut kerhoon. Omalle tytölleni kerho on ollut ihan mukava tuttavuus, hänellähän on siellä reilu 10 päiväkodista ja naapurustosta tuttua kaveria, joiden kanssa leikkiminen on päivän kohokohta. Luokkia kyllä pyritään aika paljon pitämään erillään, ja Silja pyysikin minua kutsumaan erään ystävänsä kylään. ”Kyllä mä sen kanssa olen leikkinyt, mutta kun mä en melkein löydä sitä!”, hän perusteli. Aikuiset eivät häneen ole tehneet suurempaa vaikutusta, eikä hän heitä tunne nimeltä kuten eivät hekään häntä. Kerhoa oli jo käyty muutama viikko, kun hakiessani tytön kotiin eräs ohjaaja tuli esittäytymään. ”Olen juuri aloittanut täällä, ja yritän tässä tutustua lapsiin. Minä olen Susanne. Kenen äiti sinä olet? Voi, en kyllä nyt muista kuka Silja on?” Joillekin lapsille vieraat aikuiset ovat olleet paljon isompi ongelma. Siljan kaveri suhtautuu suorastaan pelokkaasti ”isoihin poikiin” (siis kerhon ohjaajiin), ja niinpä työssäkäyvät vanhemmat yrittävät hakea lapsensa reippaasti ennen neljää.  

Kerhon on tarkoitus olla lasten vapaa-aikaa, jolloin he voivat valita mielleistään tekemistä, joka itsekseen tai ohjatusti. Palapelejä, legoja, helmeilyä. Telkkariakin on katsottu yllättävän paljon. Kunhan lapset ovat vähän ehtineet tutustua, käydään joka maanantai retkellä. Joka päivä ulkoillaan, säällä kuin säällä. Ainakaan ekaluokkalaiset eivät tee kerhossa läksyjä. Kello 14.30 on välipala. Harppaus päiväkodista kerhoon ja kouluun vaatii näiltä 6-vuotiailta roppakaupalla itsenäisyyttä. Pitäisi osata riisua päällyspaita, jos tulee kuuma. Käydä juomassa, jos on jano. Etsiä aikuinen, jos tulee itku. Valita laittaako kumpparit vai sandaalit, fleecen vai sadetakin.

Ja mitä sanoi Susanne seuraavana päivänä? ”Minä olen uusi täällä, ja yritän tässä tutustua lapsiin. Kenen äiti sinä olet?”. Silja kyllä antoi Susannelle halin, mutta se kertonee enemmän tyttärestäni.

Myrsky taikinakulhossa

Pavlova pussista

Valikoimaa riittää

Norjassa on tänä kesänä kohistu mielipidekirjoituksesta, jossa kritisoitiin valmiista jauhosekoituksista leivottuja kakkuja (esim täällä). Niitä onkin tarjolla runsaat valikoimat kaupassa kuin kaupassa. Keväisin niiden myynti tuplaantuu, kun jokainen ryhmä mihin lapsesi tavalla tai toisella kuuluu, järjestää päättäjäiset ja/tai talkoot. Silloin on aika pyöräyttää kakku, ja kakulla tarkoitetaan langpannea eli uuninpellille leivottua suklaakakkua. Siihen tarvitaan vain kaksi pussia: kakku ja kuorrute. Lisää vettä ja öljyä! Sekoita! Kaada astiaan! Paista! Niin helppoa!

Nnnam!! Langpannesta riittää koko päiväkodille.

Pussimuffineja on kiva koristella.

Nyt siis ihmetystä herättää se, miten yksinkertaisen sokerikakun leipominen voi olla niin vaikeaa? Se käy nopeasti, ei vaadi kummempia taitoja tai välineitä, on halpaa ja lapsilla on hauskaa. Monilla vanhemmilla saattaa kuitenkin olla vähemmän idyllisiä kokemuksia ruuhkavuosista. Mukava tilaisuus leipoa jälkikasvun kanssa ei aina osu kohdalle juuri silloin kun uinnissa on kakkumyyjäiset. 

Helppoa kuin mikä! Marenki täytyy kuitenkin vatkata, vaikka sen tekisi pulverista.

Norjassa omavaraisuutta ja käsillä tekemistä arvostetaan korkealle. Norjalaiset ovat maanläheistä, vaatimatonta kansaa. Ainakin haluavat olla. Siksipä langpanne pitää pintansa. Liian hienoja leipomuksia pitää jo melkein häpeillä. Yksinkertaisuus kunniaan! Rahalla ei leuhkita pikkuasioissa (se laitetaan taloon, autoon, mökkiin, matkoihin...), ja siksi kotitekoinen tai ”kotitekoinen” on aina poliittisesti korrektein vaihtoehto. Itse asiassa rahan pyytämistä ei katsota hyvällä. Leipomaan sen sijaan voi AINA pyytää. Kuka tahansa voi osallistua talkootyöhön (jonka mahdollisesta vapaaehtoisuudesta kuiskutellaan hyvin hiljaa turvallisessa seurassa). Kun lapseni päiväkotiryhmä kävi uimakurssin, vanhempien piti itse kuljettaa lapsensa uimahallille alkuiltapäivästä, kymmenenä peräkkäisenä viikkona. Missään nimessä päiväkoti ei voinut edes ehdottaa, että vanhemmat olisivat maksaneet lapsille bussikuljetuksen. Palkaton työ sopii, käteinen ei. Olen aivan varma, että kuljetusten sumpliminen oli paljon isompi ongelma useammassa perheissä kuin bussiraha olisi ollut. Ja tuli kalliimmaksikin. Mutta rahaa ei tarvinnut pyytää!

Kasan alta löytyy tiikerikakku.

Norjassa ei ole kotiäitejä eikä uraisiä. Kaikki lapset ovat pienestä pitäen päivähoidossa, kaikki vanhemmat töissä. Mutta vain kello neljään asti. Sen jälkeen he leipovat. Kakkujen avulla pidetään välit kunnossa naapureihin ja kerätään rahat lasten harrastuksiin. Ollaan kunnon kansalaisia. Sillä, haluaako kukaan oikeasti näitä kakkuja syödä, ei ole niin väliä.

Merirosvokääretorttu

Mitä jos sanoisit, ettei sinulla tällä kertaa ole aikaa leipoa? Ettet erityisemmin pidä leipomisesta? Ettei kaikissa kissanristiäisissä ehkä tarvitse olla (niin monta) kakkua? Tai, että voisit ostaa keksejä ja jäätelöä? Jopa sen pentelee suklaakakun? Ei, älä edes yritä. Et halua olla anarkisti, ikävä tyyppi, terveysfriikki, tiukkapipo. Maailma tarvitsee enemmän kos (ruotsinkielen mys, tanskan hygge) ja tie taivaaseen on päällystetty langpannella.

Suklaakakku suoraan pakastealtaasta. Kun juhlat alkavat puolituntia töistätulon jälkeen.
Tarrakoristeet tikunnenässä olivat vieraiden mieleen.

Pussikakku on kotitekoisen symboli. Se on kuvitelma pullantuoksuisesta kodista, jossa leivotaan sekö sitä. Se on valkoinen valhe, jolla ylläpidetään norjalaisten uskoa itseensä mukavana poppoona, jolle riittävät yksinkertaiset huvit. Se on oikopolku ruuhkavuosien läpi. Se on rimanalitus, josta voit olla ylpeä. Se julistaa maailmalle, ettet suostu olemaan täydellinen joka asiassa.

Dinon pesä on askarreltu valmiista kakkupohjasta.

Kesäisät valtaavat hiekkalaatikot

Isän kanssa kohti suurta maailmaa

Norjalaista kesää ei välttämättä ole helppo erottaa muista vuodenajoista ainakaan sään perusteella. Viime vuosina katukuvaan on onneksi ilmestynyt varma kesänmerkki, nimittäin lastenvaunujen työntävät ja leikkikenttiä kansoittavat kesäisät. Maan omalaatuinen vanhempainvapaita ja päivähoidon aloitusta koskeva sääntöviidakko on johtanut siihen, että lähes kaikki isät aloittavat isyyslomansa toukokuussa.

Tähän on tultu, koska norjalaislasten päivähoitoura alkaa 1-vuotissynttäreitä seuraavassa elokuussa. Lukukausiajattelu helpottaa toki päiväkotien suunnittelutyötä, mutta ei valitettavasti kulje käsikädessä lisääntymisbiologian lainalaisuuksien kanssa. Ei vaikka perheet kovasti yrittävät. Synnytysosastoilla huudetaan ja kiroillaan ruuhkaksi asti kesäkuukaisina, jotta päiväkotipaikkaa ei tarvitsisi odottaa yhtään enempää kuin on pakko. Subjektiivinen päivähoito on nimittäin Norjassa iloinen asia, Nykyään 90% 1-vuotiaista on päiväkodissa, ihan siksi että paikkoja on saatavilla (full barnehagedekning alkaen 2008). Kun isällä tällä hetkellä on 10 viikon korvamerkitty kiintiö vanhempainvapaasta (pappaperm) ja lisäksi kesälomaviikkoja pidettävänä, astuvat isät kotirintaman miesvahvuuteen juurikin alkukeväästä.

Isot kengät täytettävänä

Isyysloma on Norjassa ollut poliittinen kissanhännänvedon kohteena jo vuosikymmeniä. Vasemmisto on alusta alkaen ajanut isäkiintiöitä tasa-arvon ja miesten oikeuksien nimissä, kun taas oikeisto vastustaa perheiden valinnanvapauden rajoittamista. Jo 90-luvulla vasemmistohallitus sai läpi isäkuukauden, jonka tasa-arvovaikutukset kuitenkin jäivät vaatimattomiksi, koska perheet yleisesti käyttivät kuukauden yhteiseen kesälomaan. Kivaa se toki oli, ja isäkuukausi nautti heti kansansuosiota. Vasemmistohallitukset seurasivat toisiaan, ja lopulta isäkiintiö oli jo 14 viikon pituinen. Heti valtaan päästyään oikeuspuolueet leikkasivat kiintiön nykyiseen 10 viikkon, jotta perheillä olisi enemmän tilaa tehdä yksilöllisiä ratkaisuja.

Nyt kuitenkin on niin, ettei norjalaiseen mentaliteettiin oikein istu yksilöllisyys. Useimmat perheet käyttävätkin valinnanvapautensa siten, että isä pitää 10 viikkoa isyyslomaa toukokuusta alkaen. Itseasiassa perheet ovat hallituskokoonpanosta riippumatta päätyneet jakamaan vapaat niin, että isä käyttää hänelle kulloinkin korvamerkityn kiintiön ja äiti loput.  Teoriassa sekä isällä että äidillä on tällä hetkellä 10 viikon kiintiö, loput yhteensä noin vuoden mittaisesta vapaasta perhe voi jakaa haluamallaan tavalla. Jäljelle jäävät viikot ennen päivähoidon alkua elokuussa ovat palkattomia.

Kesäisät nauttivat epäilemättä parista-kolmesta kuukaudesta taaperonsa kanssa, mikä onkin riittävä syy isäkiintiön ylläpitoon, vaikka viikkomäärän viilaminen suuntaan tai toiseen ei taida toteuttaa sen enempää vasemman kuin oikeankaan laidan poliittisia unelmia. Niinpä kun norjalainen lapsi sitten elokuussa aloittaa päiväkodissa, valitsee hänen äitinsä osa-aikatyön ehtiäkseen tehdä myös kotityöt.

Kolme sukupolvea isiä ja poikia

Tässä vielä Norjassa asuvan ruotsalaisen isän hysteerisen hauska kuvallinen näkemys isyyslomasta:
Kreativ pappaperm

Kuninkaalliset puutarhajuhlat

Olen aivan varmarsti nähnyt tämän nimisen jakson Sofia ensimmäisessä. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole Disneyn tuotannosta vaan ihan oikeista irl kuninkaallisista. Norjan kuningas Harald ja kuningatar Sonja ovat nyt hallinneet maata 25 vuotta, ja kiertävät sen kunniaksi kuningaskuntaansa pohjoisesta Tromssasta etelän Kristiansandiin. He saapuivat myös tänne Stavangerin asuntoonsa Ledaalin kartanoon, ja jostain kumman syystä he kutsuivat minut sinne puutarhajuhliin. Minut.

Onko se pila? Onko se mainos? Onko se oikeasti minulle?

Kotiin saapui kummallinen kirjekuori, ja siinä vanhahtavin sanakääntein esitetty kutsu. Hjartelig velkommen! Mukana tuli toki liuta ohjeita. Pukeudu juhlavasti, mutta sään mukaan. Onneksi minulla onkin jo ihan tyylikäs sadetakki. Kuvia saa ottaa, mutta keskity mieluumin nauttimaan juhlista. Tässä vaiheessa aloin jo miettiä kannattaako sinne mennä ollenkaan. Kaksi tuntia yksin pönöttämässä?

Kuninkaallisten kanssa pitäisi kuulema osata myös käyttäytyä hienosti. Tasavallan kansalaisena etsin siis heti netistä ohjenuoraa. Enkä ole ainoa. Ehdin kirjoittaa googleen vain hvordan hilse ja ensimmäinen ehdotus olikin jo på kongen. Kaksi seuraavaksi suosituinta hakua olivat koiraa ja ranskaksi. Kuningasta ja kuningatarta puhutellaan Deres majestet, prinsessoja ja prinssejä Deres konglig høyhet. Oikea kumarruksen pituus on sellainen, että ehtii tarkistaa kuninkaan kenkien puhtauden. Kuningas päättää mistä puhutaan. Jos olet saanut kirjeen kuninkaalta, sinun kuuluu anoa audiensia, voidaksesi kiittää siitä. Äläkä missään nimessä käännä selkääsi kuninkaalle. Ihmisparat! Ei käy kateeksi.

Norjan kuninkaallisten viihdearvo ei ole viime vuosina päätä huimannut. Ruotsissa meneillään olevasta hää- ja vauvabuumista on täällä jo aikaa. Norjan pikkuprinssi sekä –prinsessat ovat noin 10-vuotiaita. Heitä ei enää yleisön edessä söpöstely kiinnosta. Kruununprinssipari Haakon Magnus ja Mette Marit ovat aina pitäneet kunnia-asiana saada mahdutettua sana tavallinen jokaiseen lauseeseensa. Haakonin sisko Märtha Louise on sen sijaan valinnut jotakuinkin päinvastaisen mediastrategian. Hän elättää perheensä nykyään enkelikoululla, jossa voi opiskella niin healingiä kuin kuolleiden kanssa keskustelua. Tämä on epäilemättä taloudellisesti paljon parempi veto prinsessalta kuin hänen ensimmäinen ammattinsa fysioterapeuttina. Kuningasperheen valttikortti ovatkin tätä nykyä itse kuningas ja kuningatar, jotka jaksavat hurmata kansaa.

Nämä ovat Stavangerin kunnan lahja kuningattarelle hänen 60-vuotispäivänään 1997. Nyt hän vihdoin pääsi kokeilemaan niitä.

Entä sitten puutarhajuhlat? Kuninkaan asunto on lyhyen kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta. Käy ilmi, että ensimmäinen työpaikkani tässä kaupungissa oli ihan kulman takana. En ikinä tajunnut sitä. Puutarhaa lähestyessä alkoi näkyä poliiseja ja punaisen ristin ensiaputyöntekijöitä. Vieraat sadetakkeineen kokoontuivat rekisteröitymään. Kutsua ja henkilöllisyystodistusta näyttämällä sai sinisen rannekkeet, jolla pääsi sisään. Älä valokuvaa kuninkaallisia, älä ota selfieitä.

Löysin kotikuntani Solan kunnanjohtajan ja muut oman kunnan edustajat. Mukana oli mm nuorisovaltuuston johtaja, ja ikivanha opettajatar, joka muisteli aikoja, jolloin koulussa vielä opetettiin jotain, mm että Ledaalin kartano sai nimensä rakennuttajin nimien viimeisistä kirjaimista (gabrieL scanchE kiellanD ja johannA margarethA bulL). Vieraiksi oli haluttu kattava otos alueen asukkaista. Nuorin oli 11 ja vanhin 100 vuotta. Maahanmuuttajat ja liikunta- ja kehitysvammaiset pistivät silmään. Maahanmuuttajia tässä läänissä onkin 20 % väestöstä, ja asukkaista löytyy 150 maan kansalaisia. Kunnanjohtaja tiesi kertoa, että minua oli ehdotettu vieraaksi, koska mukaan haluttiin insinööri asuinalueeltani Skadbergistä. Norjalaiseen tapaan moni vieraista oli pukeutunut kansallispukuun, joita yhdisteltiin sadetakkeihin, sydvesteihin ja sateenvarjoihin.

Pääsin puoliksi Stavanger Aftenbladet lehteen kun kunnanjohtajan Ole Ueland puki päälleen sadeviitan.

  

Vähitellen vierasjono valui varsinaiseen puutarhaan. Käteen tuotiin poreilevaa raperperimehua, kulttuurikoulun tytöt tanssivat puiden lomassa ja nuorisoteatterin harrastajat käyskentelivät 1800 luvun asuissa. Viime hetkellä paikalle oli pystytetty juhlateltta, jonne vieraat ahtaantuivat. Talon takaa hiipi paikalle liuta poliiseja kuulokkeet korvillaan. Sitten kuningasperhe tulivat ulos pääovesta. Harald, Sonja, Haakon ja Mette Marit. Takariviin heistä ei montaa vilausta näkynyt. Stavangerin kunnanjohtaja hymyili suupielet korvissa. Kuningas kertoi vitsin. Vuonon perältä tullut 16-vuotias poika mainosti kotikuntaansa Saudaa. Vuodentaiteilija Hanne Vasshus lauloi hempeitä lauluja.

Tanssiesityksiä. Tässä kohden pääsin televisioonkin, tv-kamerathan ovat tuolla pensasaidan takana. 15 sekunttia julkisuudessa. Tämän verran uhmasin kuninkaallisten kuvauskieltoa.

Kaupungin parhaat ravintolat olivat kattaneet esille koristeellisia koktailpaloja paikallista tuotteista. Tunsin ulkonäöltä aika monta tarjoilijoista, on onneksi tullut nauttittua shampanjaa Tangossa. Ruokakojujen ymmpärille kehkeytyi armoton tungos, jonka keskellä kuninkaalliset kulkivat kulkivat kättelemässä vieraitaan, poliisien ja tv-kameroiden saattelemina. Olivathan he söpöjä jutellessaan niitä näitä tavallisten pulliaisten kanssa, mutta itse halusin kuitenkin mieluumin katsoa vierestä. Jälkeen päin kyllä kävi selväksi, ettei tämä ollut ihan oikea asenne. Jokainen tapaamaani ihminen on kysynyt ensimmäiseksi ”Fikk du hilst?”.

Tomaatteja Finnøyn saarelta, joka on maan suurimpia tomaatin kasvattajia. Säilykerasiat keittolautasina viittaavat Stavangerin historiaan sillin tuottajana.

Gongkaker, nämäkin Finnøyltä. Pannukakun ja leivän väliltä olevat kakkarat paistettiin paikanpäällä, ja ne todella maistuivat vieraille - vain nämä kolme olivat jäljellä. Päällä tuorejuustoa ja keltaista tomaattihilloa.

Kaksin verroin juhannusta

Kuva: Erlend Bore

Juhlapyhien aikaan ulkosuomalainen todella huomaa olevansa kaukana kotoa. Suomessa juhlat olisi  olemassa, vaikkei sitä itse viettäisikään. Ulkomailla arki kulkee kulkuaan, eikä kenenkään mielessä edes käy, että nyt on vappu, äitienpäivä tai juhannus. Niin, juhannus. Suomi ei toki ainoa maa, jossa juhannusta vietetään. Se on iso juhla ainakin Ruotsissa, ja myös Tanskassa. Norjassakaan juhannus ei ole täysin tuntematon juhla, mutta varsin harva sitä kummemmin viettää. Itse asiassa vain 15% norjalaisista vastasi kyselytutkimuksessa viettävänsä juhannusta, ja luku on laskussa päin vastoin kuin naapurimaissa, kertoo forskning.no. Norjassa juhannus on joka vuosi 23.6., eikä se ole pyhäpäivä. Näin on kuitenkin myös Tanskassa, eikä se ole juhlimisintoa latistanut, kuten Eppusen kaapilla – blogi kertoo. Toinen syy saattaa olla Norjan pramea kansallispäivä toukokuussa, sillä se on imenyt itseensä monia kevään ja kesän vuodenaikajuhliin kuuluvia perinteitä, ja ylipäänsä aloittaa kevään juhla- ja grillikauden, niin että juhannuksen koittaessa perheet ovat jo saaneet tarpeekseen.

Juhannuksen viettoa pari vuotta sitten. Pitkän työpäivän jälkeen jaksettiin nippa nappa poimia kukat.

Lapsuuden juhannuksesta on jäänyt mieleen isän mökillä kokoama kokko, ja kaikki ne muut, jotka tiukkivat järven vastarannalta. Lenkkimakkara kepin nenässä. Telttamajoitus serkkujen kanssa. Kukkien poiminen tyynyn alle. Kuitenkin vasta täältä rajan takaa näkee, miten iso asia juhannus on suomalaisten elämässä. Juhannussuunnitelmia kysellään jo viikkoja ennen, lomista muistetaan mainita ovatko ne ennen vai jälkeen juhannuksen. Facebookissa jokainen kynnelle kykenevä postaa kokkokuvansa. Lehdistä luetaan joka vuosi juhannusvauvoista, mökkiteiden ruuhkista, liikennekuolemista ja hukkuneista.

Kuva: Erlend Bore

Kotimme lähellä sattuu onneksi olemaan oikein mukava perheiden juhannusjuhla illalla työpäivän jälkeen. Asumme pienessä Solan kaupungissa, josta on tullut suosittu asuinalue Norjan öljypääkaupunkina tunnetun Stavangerin kupeessa. Oma alueemme Skadberg Sør on entisille pelloille 2000-luvun aikana noussut tiivis pientaloalue, johon on muuttanut paljon nuoria perheitä, moni kauempaakin Norjasta ja myös ulkomailta, työn perässä tulleita. On siis paljon lapsiperheitä, ja monilla suku on kaukana. Alue on myös rakennettu siten, että polut risteilevät leikkipaikkojen välillä, on grillikatos ja pallokenttä. Ja niinpä juhannuksena kokoonnutaan grillaamaan, leikkimään ja polttamaan kokkoa. Tänä vuonna 6-vuotias esikoiseni osasi jo pyytää päästä näihin juhliin, ja mukavaa siellä olikin, kun joka askeleella törmäsi lasten kavereihin ja heidän vanhempiinsa.

Monen ulkosuomalaisen elämään kuuluu myös oleellisena osana Suomi-seura, niin meilläkin. Ja pitkästä aikaa seura järjesti juhannusjuhlat suomalaisena juhannusaattona, joka tänä vuonna osui norjalaista juhannusta seuraavalle päivälle. Paikaksi valittiin suomalaisvoimin metsän keskelle rakennettu partiomaja. Sade taukosi, tuli rätisi nuotiossa, juhannuksen taika oli käsinkosketeltavaa.

Suomalais-norjalainen perheemme sai siis taas kerran nauttia kaksinkertaisista perinteistä. Blogeissa on nyt innokkaasti kirjoitettu ulkosuomalaisuuden parhaista puolista. Minulle se on ehdottomasti ollut tämä sekä että asetelma. Suomalaisuus ei ole minnekään kadonnut, mutta olen saanut sen kaveriksi toisen kulttuurin, perinteet ja kielen. Ulkomaille muuttanut on aina enemmän tai vähemmän yksin, ja Suomi-seurasta löytyy toisia yksinäisiä. Kaikkein hauskinta on se, että muiden suomalaista parissa kohtaa eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, toisin kuin homogeenisissä opiskelu/työ/naapuri/äitikaveri –piireissä.

Kuva: Erlend Bore

Kuva: Erlend Bore